Terapeutti on kehottanu jo ties kuinka ja kauan että pitäis alkaa kirjottamaan päiväkirjaa että sais noista oloista jotain selkoo. Tuumin että tää blogijuttu vois toimia paremmin kun tätä ehkä lukee joku muukin. On siis joku motivaattori, mulla kun aloitekyky mihin tahansa on tällä hetkellä aika nollassa johtuen tästä sekamuotosesta vaiheesta, kai.

Takanapäin taas yli 2 viikkoa migreeniä, vaihdellen perussärystä (jota on ollu 20 vuotta lähes joka päivä) täydelliseen zombiuteen pimeässä ja kylmässä makuuhuoneessa.

Eilinen maanantai meni ihan persiilleen, olin unohtanu hakee sepramia, lauantai oli pyhä ja sit oli sunnuntaikin. Sepram on mulla tohon tasottaan noita raivoja, agressiivisuutta ja riidanhakusuutta. No, elinen menikin sitten miehen ja toisen lapsen (pojan) kanssa mukavissa merkeissä. Miehelle vittuilin koko ajan ja pojalla kun on noita raivareita ja muutenkin haastavaa käyttäytymistä niin tuli jokunen ottelu. Tänään ollu lepposampi olo kun on sepramit taas veressä. Tosin ahdistanu on taas niin hemmetisti että joutunut jälleen kerran turvautumaan ystäviini propraliin ja opamoxiin. Kahvi ja tupakki on mulla tosi vahvat stimulantit, aamulla puoli kuppia kahvia ja yks rööki ja olo on kun ei happee sais, sydän tuntuu kurkussa asti jne. Tosin on tota oloo nyt ollu taas aika kauan putkeen vaikka en edes noita kahta stimua olis käyttänytkään. Samalla iskee aina sellanen vainoharhanen olo päälle. Edellisyön katoin painajaisia kun en muistanu ottaa opamoxia, viime yö ihan jees kun tein kunnon coctailin. Tosin huomaa että oon alkanu Litoo vähentään, ei enää ihan niin paljon nukuta aamulla. Jes.